Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

“When you pass from happiness to sadness, and from sadness to happiness, there is a moment of utter silence exactly in the middle—enjoy that too. [...]

We are afraid of the dark side of life; we don’t want to be sad, we don’t want to be in a state of agony. But that is possible only if you are also ready to drop the possibility of being in ecstasy.

Life contains both: it brings great pain, it also brings great pleasure. Pain and pleasure are two sides of the same coin. If you leave one, you have to leave the other too. 

This has been one of the most fundamental misunderstandings down the ages, that you can leave pain and save pleasure, that you can avoid hell and have heaven, that you can avoid the negative and can have only the positive. This is a great fallacy. 

It is not possible in the very nature of things. The positive and negative are together, inevitably together, indivisibly together. They are two aspects of the same energy. My sannyasins, or those who understand me, have to accept both. [...]

Can’t you see any beauty in sadness? Meditate over it. Next time when you are sad don’t fight with it, don’t waste time in fighting. Accept it, welcome it—let it be a welcome guest. And see deep into it, with love, care. Be a real host! And you will be surprised—you will be surprised beyond your comprehension—that sadness has a few beauties which happiness can never have. 

Sadness has depth, and happiness is always shallow. Sadness has tears, and tears go deeper than any laughter can ever go. And sadness has a silence of its own, a melody, which happiness can never have. It will have its own song, more noisy, but not so silent.

I am not saying choose sadness: I am just saying enjoy it too. And when you are happy, enjoy happiness. Swim on the surface too, and sometimes dive deep into the river. It is the same river! On the surface the play of ripples and waves, and the sunrays and the wind—it has its own beauty. And diving deep into the water has its own quality, its own adventure, its own danger.

And don’t become attached to anything. There are people who have become attached to sadness too—psychology knows about them. They are called masochists: they go on creating situations in which they can remain miserable forever. Misery is the only thing that they enjoy, they are afraid of happiness. In misery they are at home.

My own approach is that of Lao Tzu. Life in all possible ways; don’t choose one thing against the other, and don’t try to be in the middle. And don’t try to balance yourself—balance is not something that can be cultivated by you. Balance is something that comes out of the experience of all the dimensions of life. 

Balance is something that happens; it is not something that can be BROUGHT. If you bring it it will be false, forced; and if you bring it you will remain tense, you will not be relaxed, because how can a man who is trying to remain balanced, in the middle, be relaxed? He will always be afraid: if he relaxes he may start moving towards the left or towards the right—he is bound to remain uptight. And to be uptight is to miss the whole opportunity, the whole God-given gift.

Don’t be uptight. Don’t live life according to principles. Live life in its totality, drink life in its totality! Yes, sometimes it tastes bitter—so what? That taste of bitterness will make you capable of tasting its sweetness. You will be able to appreciate the sweetness only if you have tasted its bitterness. The man who knows not how to cry will not know how to laugh either.”

OSHO

Tämä lomalainen hyppää nyt heponsa selkään ja suuntaa rantaraitille. Pyörän selässä voi kokea olevansa vapaa viilettämään mihin vain 😊

Ja rutiinien ravistelu. Se kuuluu ehdottomasti lomaan. Skål! 🥂

Yhden lenkkeilijän paidanselkämyksessä luki "Train hard. Fight easy."

Tuntuu, että suru ja kärsimys kuorivat ihmisestä pois tarpeettomaksi käyvät panssarit, naamiot ja kuoret. Se on elämän tapa avata ihminen näkemään ja kokemaan se kaikki kauneus, mitä elämässä on. Elämä kysyy kerta toisensa jälkeen tahdotko. Rohkea sydän vastaa kyllä, koska tietää, ettei muita vaihtoehtoja ole, jos se haluaa pysyä sykkivänä ja elossa. Katkeroitua emme voi. Eikä pystyyn kuolla. Vaan antaa valon loistaa sydämemme säröistä. Valaista maailmamme. Saaden värit hehkumaan.

Kun oppisikin muistamaan, että mustempi olotila ja vitutus menevät kyllä itsekseen ohi muutamassa päivässä, kun vaan otan olotilan vastaan ja lepäilen. Ei tarvitse tehdä mitään. Olla vaan itselleen lempeä. Ja rakastaa itseään lujasti etenkin silloin kun olo on vähiten rakastettavin.

Fight easy. With love and mercy and kindness. Let those be light in the darkness. To find the way. Let go of control and surrender to life.

Harjoittelu on vaikeaa. Taistelu lopulta helppoa. Pitää vain antautua. Kerta toisensa jälkeen.

Maa, meri ja taivas. Kaikki ovat yhtä.

Villa Rulluddilla on juhlat 😃

Livebändi esittää Bon Jovin Livin' on a Prayeriä 😊 Yläasteella meiänkin bändi esitti sitä. Olin laulamassa. Kivaa aikaa se.

Ja on myös hauska laulaa mukana ja pyöräillä tyhjillä teillä yöttämässä yössä 😄

Heinäkuussa 2022

Katsottiin Pasin kanssa 2000-luvun koskettavimmaksi elokuvaksi valittu Postia pappi Jaakobille. Elokuvan loppumetreillä en voinut olla itkemättä. Kyyneleet vain valuivat. Niin kauniisti oli kuvattu ihmisen hyvyyttä ja rakkautta, jota ei voi ansaita. Rakkaus on aina lahja. 

Mietin, miten elokuvan pappi pystyi pysymään epäitsekkäänä ja hyväntahtoisena kaikki ne vuodet, kun hän vastaili kirjeisiin, joissa ihmiset kertoilivat omista murheistaan. Teetä ja leipää, posteljooni ja kirjeet. Sama arkinen rutiini päivästä toiseen. Kattokin vuotaa, mutta sekään ei haittaa. Niin tyytyväisenä pappi elää yksinkertaista elämäänsä. Mikä oli papin salaisuus? Ehkä rukoukset, jotka samaan aikaan nostivat arjen yläpuolelle ja loivat syvempää yhteyttä kaikkeen elävään ja olevaan. 

Juteltiin Pasin kanssa monta tuntia. Parannettiin maailmaa. Jostain sieluni sopukoista vain kumpuaa ajatuksia, jotka yritän parhaani mukaan pukea sanojen muotoon. Välillä itken. Tunnen miten kompassini kalibroituu. 

Syvälliset keskustelut ja yhteys. Niitä sydämeni tarvitsee ja niistä se iloitsee. 

Kun taas muistaa, että sielunkumppanin kanssa pelkkä oleminen riittää. Siinä on kaikki. Koti ja turva. Hyvä olo ja rakkaus. Onnellisuus, joka säteilee kaikkeen. Niin yksinkertaista se on. Niin yksinkertaista, että helposti unohtaa, miten suuri lahja sielunkumppanin kanssa oleminen on. 

"Vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi."

Olen viime aikoina pohtinut tylsyyttä ja tylsistymistä. Miten nykyään koemme ne epämukaviksi ja välteltäviksi asioiksi. Pelkäämme tylsyyttä. Pelkäämme olevamme tylsiä. Miksi? No sitä onkin kiinnostava havahtua kyselemään itseltään. Mitä tapahtuu, jos tylsistyn? Tai mitä tapahtuu, jos olen tylsä tai jos joku ajattelee, että olen tylsä tai että elämäni on tylsää? Hmm. Eipä siinä mitään tapahdu. Silti pelkään tylsistymistä. Mutta haluan oppia kyseenalaistamaan tätä pelkoani. Opetella olemaan tylsyyden kanssa. Opetella leikkimään sen kanssa. Nähdä sen hyvän, mikä siinäkin on. 

Olen kesän mittaan huomannut olevani hyvinkin tyytyväinen omaan elämääni. Nyt kun olen vihdoin kyennyt karsimaan siitä pois sellaiset asiat ja ihmiset, jotka eivät ole minulle hyväksi. Olen tyytyväinen ja onnellinen. En kaipaa mitään lisää. Aamu on ihana aloittaa vesijuoksemalla meressä. Se on ihan parasta. Olen meressä pulikoinnin jälkeen niin onnellinen. Merestä ja vedestä ammennettu onni ja tyyneys seuraavat kumppaneina mukana koko päivän. Olen löytänyt itsestäni uuden aamuihmisen. 

Iltaisin tykkään kävellä paljain jaloin hiekkakentälle. Kiertää ympäri kenttää. Se on rauhoittavaa ja maadoittavaa. Jalat nauttivat tuntoaistimuksista ja akupainannasta. Ei tarvitse muuta kuin kävellä. Eilen illalla kuuntelin kävellessä äänikirjaa, jossa pohdittiin tylsyyttä ja sitä, voiko tylsyys olla sittenkin arvokas asia. Kirjaa kuunnellessani ja ympäri hiekkakenttää kävellessäni mietin, että vaikuttaapa ja näyttääpä varmaan tylsältä kävellä ympyrää. Samaa kenttää ympäri ja ympäri. Yksikin perhe lennätti kentällä kauko-ohjattavaa lintua, joka räpytteli pääskysten lomassa. Mietin, mitäköhän pääskyset tuosta mukalinnusta oikein tuumivat. Mutta eipä tuo kauko-ohjattava lintu jaksanut perhettä kauaa kiinnostaa. Hiekkakentällä kävely. Siinä taas on kaikessa tylsyydessään jotain kiehtovaa. Se on kuin meditaatiota. Voi tarkkailla ajatuksiaan. Voi pysyä liikkeessä ja toistaa samaa ympyrää. 

Mietin, mitkä ovat minun elämässäni "rukouksia, jotka samaan aikaan nostavat arjen yläpuolelle ja luovat syvempää yhteyttä kaikkeen elävään ja olevaan". Kun yhtenä keväänä jaoin päiväpostia Turussa viestittelin erään filosofin kanssa ja hän sanoi, että nykyihmiset ovat laiskoja hengessään. Mietin hänen sanojaan aina välillä. Ehkäpä tylsinä hetkinä voisimme pitää huolta hengestämme. Vaalia ja rukoilla omia rukouksiamme. Rukouksilla voimme muistuttaa itseämme yhä uudestaan siitä, mikä elämässä on tärkeää ja arvokasta. Ihminen on unohtavainen. Siksi tarvitsemme muistutuksia joka päivä. 

Haluan oppia olemaan tylsyyden kanssa. Oppia hyväksymään sen, että ihmiselämä on (myös) tylsää ja olen ihmisenä (myös) tylsä. En halua harhauttaa itseäni pois tylsyydestä puuhastelemalla ja suorittamalla. Tai pakenemalla viihteen maailmaan. Puuhastelulla, suorittamisella ja viihteellä on toki myös paikkansa elämässä, mutta niin on myös tylsyydellä. 

Olipa kerran eräs karvahuppuotus nimeltä Hihitys, joka seikkaili Ala-Lemun kartanon huudeilla ja tarpoi pisin metsiä.

Rinteeltä alas päästyään otus tuli pelolle. Pellolla jonkun matkaa kuljettuaan Hihitys mietti, pääsisikö se piikikkään vallihaudan yli palaamaan takaisin suojaisaan Torppalaan.

Onnekseni otus löysi sillan. Hihitys ylitti sillan uhmaten vallihaudassa uiskentelevia krokotiileja ja pompsahteli iloisena posket punoittaen takaisin kotiin. Kotona ruoka maistui hyvältä metsäseikkailun jälkeen. Tyytyväisenä Hihitys antoi silmäluomiensa painua kiinni ja nautti ihanista päivänokosista.

Oon nyt parina päivänä ollut salilla venyttelemässä ja joogaamassa. Lämpimällä kelillä lihakset venyy paremmin. On niin rennon hyvä olo. Sitten saunoin ja käytiin mun miehen kanssa Hesellä. Siellä höpöteltiin ja nautittiin vilpoisuudesta koko rahan edestä. Pohdittiin sitä, miten vapaa ja onnellinen voikaan ihminen, kun tajuaa, että voi olla tekemättä mitään. Ja miten tuo oleminen on aina jotain arvokkaampaa kuin tekeminen. Joku muu voi tehdä samoja asioita, mitä sä teet. Mutta kukaan ei voi olla sinä. Vain sinä voit OLLA sinä. Oon kohdannut syvimpiä pelkojani. Olla tekemättä mitään. Kohdata tylsyys. Kohdata ajatus, ettei mulla ole elämää, jos en tee mitään tai ole kenenkään seurassa. Jos mulla ei ole suunnitelmia ja jos en ole menossa mihinkään. "Mulla ei ole elämää" Mitä ihmettä se edes tarkoittaa? Meillä on elämää niin kauan kuin elämme ja olemme ja hengitämme. Äsken tulin mun elämän ekalta pumppi-tunnilta. Oli niin kivaa, vaikka kylvin hiessä. Lihakset huusi hoosiannaa. Vuoroin hymyilin ja irvistin. Kaikkeni annoin. Ohjaaja on ihan mahtava. Ja se yhdessä tekemisen meininki. Ja sitten taas saunaan. Välillä pitää laskeutua tylsyyteen ja olla rohkeasti tekemättä yhtikäs mitään. Tylsyyteen ei kuole. Pitäisi-ajatukset vähitellen hälvenevät. Olo rentoutuu. Ei tarvii välittää mitä muut ajattelee. Se on vapauttavaa. Ajoittain vaikeaa. Mutta vapauttavaa. Ja kun on sukeltanut tarpeeksi syvälle. Alkaakin kuulla, mitä itse oikeasti haluaa tehdä. Ja sitten olet vain sinä. Sinä. Ihana sinä. Rennosti ja hymyillen. Nauraen ja hymähtäen tilanteille, joissa normaalisti olisi vaatinut itseltään sitä, tota ja tätä. Tai kritisoinut, että miksi teit noin tai näin. Teit ja olit näin ja noin ja sillä hyvä. Höllentämistä. Sitä olen harjoittanut. Höllentämistä. Mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Nyt on vaan helpompi ja rennompi olla itsensä kanssa. Elämä on täynnä paradokseja. Saat sen, mistä luovut. Mistä höllennät otettasi. Elämä on sellasta. Hassua ja nurinkurista. Pelkoja päin siis. Pelkojen takana on elämän aarteita. Vähemmän on enemmän.