Katsottiin tänään Pasin kanssa 2000-luvun koskettavimmaksi elokuvaksi valittu Postia pappi Jaakobille. Elokuvan loppumetreillä en voinut olla itkemättä. Kyyneleet vain valuivat. Niin kauniisti oli kuvattu ihmisen hyvyyttä ja rakkautta, jota ei voi ansaita. Rakkaus on aina lahja. 

 

Mietin, miten elokuvan pappi pystyi pysymään epäitsekkäänä ja hyväntahtoisena kaikki ne vuodet, kun hän vastaili kirjeisiin, joissa ihmiset kertoilivat omista murheistaan. Teetä ja leipää, posteljooni ja kirjeet. Sama arkinen rutiini päivästä toiseen. Kattokin vuotaa, mutta sekään ei haittaa. Niin tyytyväisenä pappi elää yksinkertaista elämäänsä. Mikä oli papin salaisuus? Ehkä rukoukset, jotka samaan aikaan nostivat arjen yläpuolelle ja loivat syvempää yhteyttä kaikkeen elävään ja olevaan. 

 

Juteltiin Pasin kanssa monta tuntia. Parannettiin maailmaa. Jostain sieluni sopukoista vain kumpuaa ajatuksia, jotka yritän parhaani mukaan pukea sanojen muotoon. Välillä itken. Tunnen miten kompassini kalibroituu. 

 

Syvälliset keskustelut ja yhteys. Niitä sydämeni tarvitsee ja niistä se iloitsee. 

 

Kun taas muistaa, että sielunkumppanin kanssa pelkkä oleminen riittää. Siinä on kaikki. Koti ja turva. Hyvä olo ja rakkaus. Onnellisuus, joka säteilee kaikkeen. Niin yksinkertaista se on. Niin yksinkertaista, että helposti unohtaa, miten suuri lahja sielunkumppanin kanssa oleminen on. 

 

"Vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi."

 

Olen viime aikoina pohtinut tylsyyttä ja tylsistymistä. Miten nykyään koemme ne epämukaviksi ja välteltäviksi asioiksi. Pelkäämme tylsyyttä. Pelkäämme olevamme tylsiä. Miksi? No sitä onkin kiinnostava havahtua kyselemään itseltään. Mitä tapahtuu, jos tylsistyn? Tai mitä tapahtuu, jos olen tylsä tai jos joku ajattelee, että olen tylsä tai että elämäni on tylsää? Hmm. Eipä siinä mitään tapahdu. Silti pelkään tylsistymistä. Mutta haluan oppia kyseenalaistamaan tätä pelkoani. Opetella olemaan tylsyyden kanssa. Opetella leikkimään sen kanssa. Nähdä sen hyvän, mikä siinäkin on. 

 

Olen kesän mittaan huomannut olevani hyvinkin tyytyväinen omaan elämääni. Nyt kun olen vihdoin kyennyt karsimaan siitä pois sellaiset asiat ja ihmiset, jotka eivät ole minulle hyväksi. Olen tyytyväinen ja onnellinen. En kaipaa mitään lisää. Aamu on ihana aloittaa vesijuoksemalla meressä. Se on ihan parasta. Olen meressä pulikoinnin jälkeen niin onnellinen. Merestä ja vedestä ammennettu onni ja tyyneys seuraavat kumppaneina mukana koko päivän. Olen löytänyt itsestäni uuden aamuihmisen. 

 

Iltaisin tykkään kävellä paljain jaloin hiekkakentälle. Kiertää ympäri kenttää. Se on rauhoittavaa ja maadoittavaa. Jalat nauttivat tuntoaistimuksista ja akupainannasta. Ei tarvitse muuta kuin kävellä. Eilen illalla kuuntelin kävellessä äänikirjaa, jossa pohdittiin tylsyyttä ja sitä, voiko tylsyys olla sittenkin arvokas asia. Kirjaa kuunnellessani ja ympäri hiekkakenttää kävellessäni mietin, että vaikuttaapa ja näyttääpä varmaan tylsältä kävellä ympyrää. Samaa kenttää ympäri ja ympäri. Yksikin perhe lennätti kentällä kauko-ohjattavaa lintua, joka räpytteli pääskysten lomassa. Mietin, mitäköhän pääskyset tuosta mukalinnusta oikein tuumivat. Mutta eipä tuo kauko-ohjattava lintu jaksanut perhettä kauaa kiinnostaa. Hiekkakentällä kävely. Siinä taas on kaikessa tylsyydessään jotain kiehtovaa. Se on kuin meditaatiota. Voi tarkkailla ajatuksiaan. Voi pysyä liikkeessä ja toistaa samaa ympyrää. 

 

Mietin, mitkä ovat minun elämässäni "rukouksia, jotka samaan aikaan nostivat arjen yläpuolelle ja loivat syvempää yhteyttä kaikkeen elävään ja olevaan". Kun yhtenä keväänä jaoin päiväpostia Turussa viestittelin erään filosofin kanssa ja hän sanoi, että nykyihmiset ovat laiskoja hengessään. Mietin hänen sanojaan aina välillä. Ehkäpä tylsinä hetkinä voisimme pitää huolta hengestämme. Vaalia ja rukoilla omia rukouksiamme. Rukouksilla voimme muistuttaa itseämme yhä uudestaan siitä, mikä elämässä on tärkeää ja arvokasta. Ihminen on unohtavainen. Siksi tarvitsemme muistutuksia joka päivä. 

 

Haluan oppia olemaan tylsyyden kanssa. Oppia hyväksymään sen, että ihmiselämä on (myös) tylsää ja olen ihmisenä (myös) tylsä. En halua harhauttaa itseäni pois tylsyydestä puuhastelemalla ja suorittamalla. Tai pakenemalla viihteen maailmaan. Puuhastelulla, suorittamisella ja viihteellä on toki myös paikkansa elämässä, mutta niin on myös tylsyydellä.